Viikon kysymys
Luetuimmat
Uusimmat
A-
A+
Kun silloinen ulkoministerimme neljä vuotta sitten osallistui vapaa-aikanaan Vancouverissa abortin vastaiseen kynttilävigiliaan, asiasta nousi Suomessa melkoinen meteli. Vaadittiin ministerin eroa. Käytiin kiivassanainen keskustelu, jonka loppupäätelmänä todettiin, että kaikilla muilla on oikeuksia kasapäin, syntymättömällä lapsella niitä ei ole yhtään. Ei edes oikeutta syntyä maailmaan.
Samaan aikaan, kun olemme ottaneet käsiimme oikeuden päättää, kuka tänne saa syntyä ja kuka ei, yhä äänekkäämmäksi yltyy eutanasiavaatimus, vaatimus oikeudesta kuolla. Kun oikeus syntyä on vähintäänkin kyseenalainen, oikeuden kuolla pitäisi olla ehdoton. Tässä on jotain omituista.
Kävin vuosikymmeniä työni puolesta ahkerasti sairaaloissa. Työurani alussa sairaaloiden kuva oli kovin toisenlainen kuin nykyään. Potilaat kärsivät joskus ankarista kivuista, eivätkä he aina saaneet niihin tarvitsemaansa helpotusta. Sen jälkeen kivunlievitys on kehittynyt vauhdilla, samoin kuolevien potilaiden hoito. Kun kaksi sisarustani poistui kuluvan vuoden aikana tästä elämästä, en voinut kuin ihailla kuinka hyvin saattohoito on Suomessa järjestetty. Potilas saa kuolla siten, että olosuhteet hänen ympärillään järjestetään niin inhimillisiksi kuin mahdollista. Toisin kuin kuvitellaan, hyvä kuolema on sairaalassa arkipäivää.
Saattohoidossa ja kivunlievityksessä on otettu valtavia edistysaskeleita. Sitä taustaa vasten tuntuu oudolta, että eutanasiasta tehdään jonkinlainen ihmisoikeuskysymys ja sitä edistetään niin innokkaasti. Mistä nyt oikein tuulee?
Katolinen pappi, lääkäri ja bioetiikan tutkija Raimo Goyarrola selosti Fides-lehden viime numerossa Belgiassa parhaillaan käytävää eutanasiakeskustelua. Belgiassa eutanasia on ollut käytössä kaksikymmentä vuotta. Goyarrola teki keskustelusta pari varteen otettavaa huomiota.
Ensimmäinen on se, että kun eutanasiaa oli alun perin tarkoitus soveltaa vain äärimmäisen vakavissa tilanteissa, sen käyttö on aste asteelta laajentunut niin, että armokuolema voidaan suoda esim. dementikolle tai mielenterveyspotilaalle. Vakavaa masennusta poteva saa valita, haluaako hän jo lähteä tästä elämästä- siinä yksi hoitovaihtoehto muiden joukossa. Voidaan toki kysyä, miksi pyrimme kaiken aikaa estämään itsemurhia, jos masentuneelle suositellaan ratkaisuksi eutanasiaa. Tässä on syvä ristiriita, mutta samanlaisia ristiriitoja maailma on täynnä.
Goyarrolan toinen huomio on se, että kun eutanasian piiriin siirtyy yhä uusia potilasryhmiä, siitä tulee hyväksyttävämpi, yhä vakiintuneempi käytäntö. Tilanne on pian sama kuin abortin suhteen. Sanotaan: näinhän kaikkialla tehdään, paluuta entiseen ei ole, eikä sitä ole kenenkään järkevää vaatia.
Kolmas huomio liittyy siihen, miten eutanasia muuttaa käsitystämme sairaudesta ja vammaisuudesta. Yhä useampi sairas kokee olevansa yhteiskunnalle taakka, vaikka toisin vakuutetaan. Oikeus kuolla muuttuu vähitellen velvollisuudeksi. Miksi et sinäkin tee ”järkevästi” ja poistu täältä rasittamasta ylikuormitettua terveydenhoitojärjestelmää, kuluttamasta rajallisia resursseja, aiheuttamasta vaivaa ja huolta läheisillesi. Yhteiskunnan lähettämä piiloviesti on selkeä. Ihmisarvosi on kiinni siitä, kuinka paljon tuotat ja kuinka vähän olet muille rasitukseksi.
Ja lopputulos kaikesta on se, minkä eräs keskustelijoista kiteytti sanoiksi: ”Yhteiskunnan suurin ongelma on se, että olemme menettäneet toisistamme huolehtimisen tunteen.”
Olemmeko? Jos näin on käymässä, se on todella pelottavaa.
HEIKKI HAKAMIES,
ASKOLA
019 521 7500
viestiitavayla.fi8:00 - 16:00
Kaikki yhteystiedot