Viikon kysymys
Luetuimmat
Uusimmat
A-
A+
Kuvituskuva.
Mika Laine
Muutaman vaalimainoksen perusteella uskalla sano. että ainakaan pariin vaalikauteen ei mitään olennaista ole vaaliteemoissa muuttunut: vaalityössä nostetaan esiin liki samat ongelmat, joita liki samat henkilöt pyrkivät ratkaisemaan. Ykkösasiana esiintyy talouden tasapainotus. Tätä pidetään vasemmalta oikealle tärkeänä. Keynesin perusajatus oli, että silloin julkista taloutta paisuteen, kun ongelmien purkaminen sitä vaatii ja supistetaan, kun talous on tervehtynyt.
On hieman hämmentävää, että koko poliittinen kenttää näyttää omaksuneet Keynesiläisen talous- ajattelun, mutta täysi eriävin virityksin. Yhtäältä sanotaan, että hyvinvointiyhteiskunta on pelastettava kipeinkin toimin, siis erilaisin leikkauksin, ”koska velalla ei maata rakenneta”. Toisaalta tiukasti nimetään ne palvelut, joihin ei pidä koskea, koska ne tukevat yhteiskunnan elinvoimaisuutta, tasa-arvoisuutta ja vähentävät erityispalvelujen tarvetta. Tämä ei täysin koske ”kieli- ja katsomus- ja intressipuolueita”, joiden talous- ja palvelukannat ovat epäselvempiä.
Tasapainotus leikkaamalla, jota aikanaan kutsuttiin juustohöyläksi, johtaa yksinkertaisesti yksityinen palvelun edistämiseen. Supistusten kautta julkiset palvelut heikkenevät; laatu sekä saatavuus kärsivät. Näin esimerkiksi sote-palveluja tarvitsevan on yhä useamman turvauduttava yksityispalveluun. Siis maksat, jos ostettua vakuutusturvaa ei ole. Tästä suomalainen solidaarisuus on kaukana.
Ei-leikkaavan päälinjan periaatteet ovat välttämättömyyksiä kaikkien turvallisen ja tasa-arvoisen hyvinvoinnin kannalta. Siinä talouden tasapainottumiseksi on aktivoitava ainakin kolmea toimintalinjaa: 1) yritystukien karsinta (esim. tuulivoima, tähänastinen tuki yli 1.5 miljardia euroa), 2) luonnonvaroista saatavat korvukset (esimerkiksi mineraalituotanto) ja 3) kansallisten palvelujen vaikuttavuuden kohennus (esimerkiksi sote- ja koulutuspalvelujen ennaltaehkäisevyys). Hokeman ”oikea palvelu oikeaan aikaan” on muututtava todeksi.
Viimemainitut edustavat julkistalouden merkittävintä menoerää ja vaikuttavuuspyrkimystä. Huono palvelutulos kasvattaa korvaavien toimien osuutta (vertaa lastensuojelun sijaishuolto, erityissairaanhoito, vanhuspalvelut) ja kustannuksia. Siksi on outoa, että julkispalvelujen ”tuotantoon” ei ole sisäänrakennettu tulostavoitteista kehitystyötä. Siis järjestelmää, jossa palvelujen tuottajat arvioivat ja kehittävät (palkitusti) omaa työtään ja sen edellytyksiä; kiinteä yhteys poliittisen päätösjärjestelmään on välttämätön. Jatkuvalle kehitysuralle ei virkamiesjohtoisilla organisaatiouudistuksilla päästä.
Hyvänkin tekeminen vielä paremmaksi kannattaa aina, vaikka velalla, kunhan tavoiteltu tulos saavutetaan.
MATTI LEHESNIEMI,
SOSIONOMI,
PORVOO
019 521 7500
viestiitavayla.fi8:00 - 16:00
Kaikki yhteystiedot