En ole va­ras, vaan Por­voo­seen an­si­o­ve­ro­ja mak­sa­va Suo­men kan­sa­lai­nen. Vii­mei­nen ke­sä­lo­ma­päi­väm­me al­koi mu­ka­vas­ti. Pää­tim­me vai­mo­ni kans­sa tu­tus­tua van­han Por­voon an­tiin ja liik­kei­siin. Au­rin­ko pais­toi, ja kau­pun­gin van­hat ka­dut kut­sui­vat tut­ki­maan pik­ku­liik­kei­tä ja kah­vi­loi­ta - upea mil­jöö ja kau­nis­ta kat­sel­ta­vaa, ma­ku­ja ja tuok­su­ja.

Ko­tiin pa­la­tes­sam­me saim­me yl­lät­tä­en pu­he­lui­ta useil­ta tu­tuil­tam­me. He ker­toi­vat, et­tä ku­vam­me oli ja­et­tu so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa syy­tet­ty­nä viik­ko­ja sit­ten ta­pah­tu­nees­ta var­kau­des­ta. Ku­vam­me oli ja­et­tu mo­nien por­voo­lais­ten kaup­pi­ai­den ja yrit­tä­jien yh­tei­ses­sä so­me­ryh­mäs­sä. Re­ak­ti­om­me oli yk­si­se­lit­tei­nen: "WHAT!" Mai­neem­me ja kas­vom­me oli tah­rit­tu.

Pa­la­sim­me ta­kai­sin kaup­poi­hin ja saim­me kuul­la vuo­si­sa­dan se­li­tyk­siä, jois­sa kaup­pi­as yrit­ti puo­lus­tel­la te­ko­aan "niin mut­ta kun vii­me vii­kol­la ro­ma­nit...". Ai­van, tie­tys­ti, kos­ka mei­dän kak­ku­kah­vi­het­kem­me ja muu os­ta­mi­nen ovat il­mi­sel­vä to­dis­te sii­tä, et­tä olem­me vä­hin­tään­kin osa kan­sain­vä­lis­tä ri­kol­lis­lii­gaa. Kuin­kas muu­ten­kaan. Ai niin mut­ta me­hän olem­me ro­ma­ne­ja eli siis var­kai­ta kaik­ki tyy­ni. Tämä oli kai­kin ta­voin jär­kyt­tä­vää ja nos­ti ai­kui­sel­le mie­hel­le­kin hi­keä sil­miin saa­tik­ka vai­mol­le­ni. Olim­me viet­tä­neet mu­ka­van päi­vän tu­tus­tu­en rak­kaa­seen ko­ti­kau­pun­kiim­me, ja nyt mei­dät lei­mat­tiin var­kaik­si vain kos­ka joku oli et­ni­syy­tem­me pe­rus­tel­la tuo­min­nut mei­dät pe­rus­teet­ta var­kaik­si sen si­jaan, et­tä oli­si soit­ta­nut po­lii­sit ri­kol­li­sil­le.

Olet­ko kos­kaan miet­ti­nyt, mil­lais­ta on as­tua kaup­paan, ja heti ovel­la näh­dä var­ti­jan kat­se kiin­nit­ty­vän si­nuun kuin saa­lii­seen? Ei sik­si, et­tä oli­sit teh­nyt mi­tään vää­rää, vaan pel­käs­tään sik­si, et­tä olet ro­ma­ni. Tämä on kuin it­se­ään to­teut­ta­va en­nus­tus, jos­sa en­nak­ko­luu­lot vah­vis­ta­vat toi­si­aan. Teim­me luon­nol­li­ses­ti asi­as­ta ri­ko­sil­moi­tuk­sen mut­ta kuka tie­tää kuin­ka moni kat­soo mei­tä tu­le­vi­na ai­koi­na kuis­ku­tel­len, et­tä tuos­sa ne var­kaat taas ovat niin kuin hei­dän jul­kai­se­man­sa so­me­päi­vi­tys­kin vies­ti.

Ro­ma­nit ovat ol­leet koko his­to­ri­an­sa ajan mo­nen­lai­sen syr­jin­nän ja ra­sis­min koh­tee­na. Vuon­na 2018 joh­ta­ma­ni #Työ­ni­mi-kam­pan­ja nos­ti tä­män on­gel­man ylei­seen kes­kus­te­luun työ­e­lä­mä­kon­teks­tis­sa. Syr­jin­tä­ti­lan­tei­siin tu­lee puut­tua lain mu­kai­ses­ti. Yh­den­ver­tai­suus­lain rik­ko­mi­nen on ri­kos. Nyt tar­vi­taan te­ko­ja, ei pelk­kiä sa­no­ja!

Älä siis syy­tä mi­nua var­kaak­si, jos en ole va­ras­ta­nut. Kat­so mi­nua ih­mi­se­nä, joka elää, työs­ken­te­lee ja mak­saa ve­ro­ja ku­ten kuka ta­han­sa muu­kin. Jo­kai­nen meis­tä an­sait­see tul­la koh­del­luk­si oi­keu­den­mu­kai­ses­ti ja il­man en­nak­ko­luu­lo­ja. On ai­ka he­rä­tä nä­ke­mään, et­tä ro­ma­ni on pal­jon enem­män kuin vain ste­re­o­ty­pia.

MI­KA­EL MERT­SI ÄR­LING,
POR­VOO­LAI­NEN VE­RON­MAK­SA­JA,
TOI­MIN­NAN­JOH­TA­JA IH­MI­SOI­KEUS­PUO­LUS­TA­JA,
RO­MA­NO MIS­SIO RY,
#TYÖ­NI­MI -KAM­PAN­JAN PÄÄL­LIK­KÖ