1980-lu­vul­la Pel­lin­kiin saa­tiin los­si, ja sen myö­tä saa­ris­to al­koi vä­hi­tel­len näyt­täy­tyä hou­kut­te­le­val­ta asuin­pai­kal­ta yhä use­am­mal­le. Ai­em­min lä­hes täy­sin ruot­sin­kie­li­nen vä­es­tö al­koi saa­da vai­kut­tei­ta muu­al­ta, ja kak­si­kie­li­syys on sii­tä läh­tien li­sään­ty­nyt ta­sai­ses­ti.

Meil­le tämä ei ole ol­lut uh­ka, vaan osa luon­nol­lis­ta ke­hi­tys­tä. Sa­mal­la olem­me vuo­si­kym­men­ten ajan jou­tu­neet puo­lus­ta­maan hy­vin pe­rus­ta­van­laa­tui­sia asi­oi­ta: las­ten oi­keut­ta päi­vä­hoi­toon, kou­luun ja koh­tuul­li­siin kou­lu­mat­koi­hin. Saa­ris­tos­sa ar­ki vaa­tii jo val­miik­si enem­män jär­jes­te­lyä kuin mo­nes­sa muus­sa pai­kas­sa, ja sik­si olem­me jo kau­an sit­ten ym­mär­tä­neet, et­tei meil­lä ole va­raa ero­tel­la pien­tä lap­si­mää­rääm­me kie­len pe­rus­teel­la.

Tääl­lä lap­set kas­va­vat yh­des­sä. He leik­ki­vät sa­moil­la pi­hoil­la, kul­ke­vat sa­mo­ja reit­te­jä ja myö­hem­min pä­ris­te­le­vät sa­moil­la mo­poil­la. Saa­ris­tos­sa yh­tei­sö ra­ken­tuu ih­mi­sis­tä ja ar­jen yh­tey­des­tä. Sik­si kou­lu­jen aset­ta­mi­nen vas­tak­kain kie­li­ky­sy­myk­se­nä ei vas­taa pai­kal­lis­ta to­del­li­suut­ta.

Mei­dän tu­le­vai­suu­tem­me on nii­den nuor­ten kä­sis­sä, jot­ka nä­ke­vät ar­vok­kaak­si pa­la­ta tän­ne ai­kui­si­na, ra­ken­taa elä­män­sä saa­ris­toon ja jat­kaa sen kult­tuu­ria. Ja kult­tuu­ri muut­tuu, ku­ten sen kuu­luu­kin muut­tua.

Ruot­sin kie­li on saa­ris­tos­sa edel­leen vah­va, ei­kä kak­si­kie­li­syys vä­hen­nä sen ar­voa. Päin­vas­toin: jos ha­lu­am­me kie­len säi­ly­vän elä­vä­nä, tar­vit­sem­me elä­vän saa­ris­ton, jos­sa ih­mi­set ha­lu­a­vat ra­ken­taa tu­le­vai­suu­ten­sa. Sik­si uu­det per­heet, kak­si­kie­li­syys ja uu­det vai­kut­teet ei­vät ole uh­ka, vaan osa jat­ku­vuut­ta.

Sil­lä vah­va side ko­ti­paik­kaan ei syn­ny kie­les­tä yk­sin, vaan yh­tei­söl­li­syy­des­tä, me­res­tä ja sii­tä ko­ke­muk­ses­ta, et­tä tämä on koti. Sik­si mei­dän nä­kö­kul­mas­tam­me kyse ei ole en­si­si­jai­ses­ti sii­tä, pi­täi­si­kö säi­lyt­tää tä­män tai tuon kie­li­ryh­män kou­lu, vaan sii­tä, voi­ko saa­ris­tos­sa yli­pää­tään asua myös tu­le­vai­suu­des­sa.

Jos ha­lu­am­me hou­ku­tel­la tän­ne per­hei­tä – ja niin ha­lu­am­me, ku­ten moni muu­kin suo­ma­lai­nen kylä – em­me voi käy­tän­nös­sä ra­ja­ta asuk­kai­ta pois kie­len pe­rus­teel­la. Mo­lem­mil­la kie­lil­lä on ol­ta­va pal­ve­lu­ja, kos­ka muu­ten mah­dol­lis­ten uu­sien asuk­kai­den jouk­ko ka­pe­nee lii­an pie­nek­si. Ja sil­loin kyse ei enää ole vain kou­lu­rat­kai­sus­ta, vaan koko alu­een asut­ta­vuu­des­ta.

Asut­ta­vuus taas liit­tyy pal­jon laa­jem­paan ko­ko­nai­suu­teen kuin usein muis­te­taan. Kun saa­ris­tos­sa on py­sy­vää elä­mää, tääl­lä on myös yri­tyk­siä, va­paa­eh­toi­sia, pai­kal­lis­tun­te­mus­ta ja toi­min­ta­ky­kyä. Se on osa tur­val­li­suut­ta, va­rau­tu­mis­ta ja re­si­liens­siä. Sik­si mo­lem­pien kie­li­ryh­mien kou­lu­jen säi­lyt­tä­mi­nen alu­eel­la ei ole meil­le joko tai, vaan yh­tei­nen etu. Saa­ris­to ei pysy elä­vä­nä il­man ih­mi­siä, ei­vät­kä ih­mi­set pysy il­man edel­ly­tyk­siä ar­keen.

ERI­KA ENG­LUND,
PEL­LIN­GE BY­A­RÅD- PEL­LIN­GIN KY­LÄYH­DIS­TYS