Viikon kysymys
Luetuimmat
Uusimmat
A-
A+
Matka Hamarista Tukholmaan ja melkein takaisin vei reilun viikon. Mukana retken eri mittaisilla osilla olivat Niilo Olander, Onni Mether, Tomi Koppanen ja Lotta Paukkunen. Kapteeni Kankkonen ja allekirjoittanut seilasivat alusta loppuun.
Kalle Hyttinen
PORVOO, HAMARI-TUKHOLMA Jos kammoat kommelluksia, pysy kaukana puuveneistä. Jos janoat seikkailua, hyppää kyytiin! Purjehdimme mahonkisella Anniaralla Hamarista Tukholmaan, mutta paluumatkaa vanha vene ei enää meinannut kestää.
Heinäkuussa kunnostimme Kankkosen Vikin 32-jalkaisen Laurin-koster-mallisen mahonkipurjeveneen vesillelaskukuntoon. 66-vuotiaan Anniaran purjekiskot oli uusittava, keulakajuutta remontoitava, pohja huollettava ja moottori vaati osien vaihtoa.
Kippari Kankkonen rassasi purtta vaikka pääalaspäin aamusta yöhön. Se oli tehtävä, sillä kuunvaihteessa lähtisimme Tukholmaan. Se oli varma.
Kun vesillelasku viimein koitti, emme voineet väittää olevamme hyvin levänneitä tai virkein mielin. Ei, paremminkin olimme myrkkymaalin pöhöttämät, sahaamisen jumittamat ja univajeessa.
Mikään ei kuitenkaan estänyt meitä riemuitsemasta. Kova työ vaikutti viimein palkitsevan, kun Anniaran köli kosketti veden pintaa ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen.
Purjehdus alkoi kotikylältämme Hamarista. Kuvassa Tomi Koppanen (vas.) ja Viki Kankkonen.
Kalle Hyttinen
Lähtöpäivä koitti 30. heinäkuuta. Lastasimme veneen täyteen vegaanisia herkkuja ja tarkistimme veneen merikelpoisuuden. Kertasimme Hamarin Seolla reittisuunnitelmamme Suomenlinnaan matkaan lähtevien Kankkosen, Tomi Koppasen ja Onni Metherin kanssa. Kun astelin laiturin päässä komeilevaa Anniaraa kohti, en innostukseltani malttanut olla pinkaisematta juoksuun.
Köydet irti ja kone käyntiin. Putputimme Haikkoon selkää huippu fiiliksissä. Rentous loppui kuitenkin lyhyeen. Koneluukun alla hohkasi nimittäin epämieluisa yllätys. Moottori kävi kuumana kuin kiuas.
Kankkonen käänsi keulan Gulfille Emäsalon sillan kupeeseen juuri kun Beta Marine sammui kiehuvana. Neljän tunnin selvittelyn ja sorkkimisen jälkeen koneesta vedettiin ulos jumiin ruostunut termostaatti. Sitä ilmankin päästäisiin kesäkeleillä Tukholmaan. Matka sai siis jatkua!
Ilman huoltoasemaa luotsaavaa Mats Kajanderia ei konetta olisi varmasti saatu toimimaan niin nopeasti. Kokeneena purjehtijana Kajander antoi meille korvaamatonta apua, sillä yleensä kätevä kaveriporukkamme oli moottorin kanssa sormi suussa.
Saavuimme Suomenlinnaan keskellä yötä, lepäsimme ja aloimme auringon paisteessa valmistella venettä todelliseen purjehdukseen. Seuraamme liittyi myös ystävämme Niilo Olander, Ruissalon telakan satamakapteeni ja kovanluokan metrivenepurjehtija. Mether sen sijaan jäi Suokissa maihin.
Tällä kertaa liikkeellelähtöä viivästytti vänkyrä metalli. Keulapurjeen köyttä ohjaava kelkka ei tahtonut millään käydä kiskoonsa. Sitä oli hiottava, taottava ja väännettävä. Meillä ei ollut siihen Suomenlinnassa mahdollisuutta.
Saimmekin jälleen olla kiitollisia purjehdusyhteisön avuliaalle hengelle, kun eräs telakkamies suostui särmäämään kelkkamme silkalla kaljapalkalla.
Lähdimme liikkeelle illan vaaleanpunaisessa valossa, määränpäänämme Hanko. Risteilijät risteilivät ohitsemme, kun purjeet pullollaan livuimme kohti Porkkalanselkää pääkaupungin tornitalot takanamme.
– Tuntuu aina hyvältä, kun päästään purjeilla menemään. Saa moottorin äänen pois. Kuultiin äsken jopa ihmisten puhe rannan laiturilta asti, kommentoi Kankkonen Upinniemen edustalla.
– Yllättävän toimivasti päästiin kolmella purjeella: spinaakkeri, genua ja täysi stuura. Kevyessä 3 m/s tuulessa vauhtia oli jopa viisi solmua. Nyt tuntuu siltä, että vaikeudet on voitettu.
Tässä ennustuksessa kippari oli kuitenkin väärässä.
Pätkä Hankoon osoittautui kaikesta huolimatta yhdeksi matkan leppoisimmista. Avomeren maininki oli Hankoniemen edustalla maakravun mittakaavassa silti melkoista. Kävikin sitten niin, että vähemmän kokeneina merikarhuina minä ja Koppanen päädyimme niin sanotusti puhumaan norjaa laidan yli.
Lajin hienous pääsi esille Kankkosen kipparoidessa Vaxholmin linnoituksen ohi Tukholman auringossa.
Kalle Hyttinen
Hangossa saunoimme, söimme, nukuimme muutaman tunnin ja jätimme Koppasen maihin. Illan pimetessä suuntasimme avomerelle ja kohti Tukholmaa.
Sää ei ollut lainkaan lempeä tai kesäinen. Vihmoi sadetta, aalto oli terävä ja tuuli navakka. Merenkäynti kävi pian sellaiseksi, että jokainen aalto heitti vettä päällemme.
Kun Kankkonen ja Olander painivat meren kanssa, uskollisena kokkina kyhäsin kannen alla avokadopastaa. Jos et ole purjehtinut ennen, voit vain kuvitella millaista tuossa säässä on kokata. Se on kuin tekisit sen vuoristoradassa, joka pärskii vettä päällesi.
Säpsähdin parin tunnin uniltani saatuani aallon punkkaani. Kansiluukku oli auki ja Kankkonen kyykki veneen pohjalla äyskäröimässä. Ryskytys oli laittanut keulapuut rakoilemaan eikä sähköpumppu pysynyt perässä.
Päivän valjettua vuoto onneksemme rauhoittui. Märkinä rätteinä iloitsimme auringon paisteesta, joka ei kuitenkaan millään ehtinyt kuivattaa taukoamatonta pärskettä. Matka sentään eteni joutuisasti.
Saimme jo samana iltapäivänä Tukholman saariston horisonttiimme. Radion kohinasta alkoi kuulua Loreen. Matka ei kuitenkaan ollut vielä lopussaan.
Ruotsin-laivalla ollutkin tietää, että Tukholman saaristo on sellainen, että sitä saa pujotella kymmeniä kilometrejä ennen pääkaupungin satamaa. Saaristopurjehdus on kuitenkin leppoisaa puuhaa avomereen verrattuna. Ainakin jos on hyvin levännyt ja kone toimii.
Kävi nimittäin niin, että kun tuuli kääntyi täysin vastaan ja moottori hurautettiin käyntiin, jo kahteen otteeseen kunnostettu kone keitti jälleen yli. Olimme vielä kaukana satamasta, eikä auttanut muu kuin kiskoa purjeet ylös ja kryssiä eli luovia siksakkia eteenpäin.
Aamuyöllä tuuli tyyntyi olemattomiin. Matelimme solmun, kahden vauhdilla komeiden kallioiden välissä tähtitaivaan alla. Meno oli väsyneille miehille kuitenkin liian puuduttavaa.
Olimme Kankkosen kanssa vuorossa. Kävin veneen vessassa, ja tuon parin minuutin aikana kippari oli nukahtanut ohjauspinnaan, ja havahtunut hereille vasta veneen tehdessä vahinkokäännöksen. Hän anoi vartin nokosia.
Istuin pinnaan. Meno oli niin hidasta, etten pysynyt hereillä muuten kuin rummuttamalla jaloilla lattiaa ja puremalla huultani. Oli pakko pysähtyä. Iskimme veneen ankkuriin ja vaivuimme syvään uneen.
Näky johon heräsin ei ollut elämäni mieluisimpia. Vene oli jälleen täyttynyt vedestä nilkkoihin asti. Luukut, saappaat ja kassit lainehtivat lattian päällä. Parin tunnin unien jälkeen olikin jo palava halu päästä hommiin. Ei muuta kuin äyskäröimään. Samassa rytäkässä tiputin makuupussini veden valtaamalle veneenpohjalle.
Tuuli oli sillä aikaa onneksi alkanut taas puhaltaa, ja pääsimme liikkeelle. Saaristomaisema pitsihuviloineen oli kuin postikortista.
Sokkeloisten salmien ja kymmenmetristen kapeikkokujien läpäiseminen ilman moottoria vaati kovemman luokan purjehdustaitoa. Sitä jos jotain Kankkoselta ja Olanderilta onneksi löytyi. Wasa-hamnenin satama-altaaseenkin, Gröna Lundin ja Vasa-museon kainaloon, kurvasimme pelkän tuulen kuljettamana ihmisten seuratessa suu auki.
Ensimmäinen vuorokausi laiturissa kului litimärkien vaatteiden kuivatteluun, moottorin korjaamiseen sekä ruumiin ja sielun palautumiseen. Ehdimme toki tutustua myös paikalliseen ravintolatarjontaan.
Oikukas moottori keitti kolme kertaa retken aikana. Kankkonen korjasi vaikka keskellä avomerta.
Kalle Hyttinen
Tukholma on todellinen suurkaupunki kuninkaallisella höysteellä, eri maata kuin mikään Suomessa. Sinne on palattava paremmalla ajalla, visiittimme jäi nimittäin toivottua lyhyemmäksi. Sääennusteet varoittelivat lähestyvästä Sylvia-myrskystä. Sitä ennen oli ehdittävä Suomeen, muuten paluu olisi viivästynyt monella päivällä.
Vain kahden Tukholmassa vietetyn yön jälkeen jätimme sataman. Olander joutui palaamaan pikaisesti töihin laivalla, mutta saimme kolmanneksi kaveriksi veneeseen koko ikänsä seilanneen Lotta Paukkusen.
Vene kulki komeasti saaristoväylää, eikä moottori enää yskinyt. Nyimme purjeet ylös ja matkasimme merilinnoitusten ohi kohti avomerta. Sää oli kerrankin lempeä. Tuntui hyvältä olla matkalla kohti kotia.
Seuraavana päivänä haloimme aaltoa hyvää vauhtia puolessa välissä Suomea ja Ruotsia. Olimme suotuisimman tuulen suunnan vuoksi ohjanneet liki niin pitkälle maasta kuin Itämerellä vain voi päästä, sata kilometriä Sandhamniin, Hiidenmaalle tai Hankoon.
Olimme tekemässä vastatuulikäännöstä, ottamassa kurssia kohti Hankoa, kun tuuli alkoi voimakkaasti yltyä. Kapteeni käänsi peräsintä ja purjeet vaihtoivat puolta niin kuin kuuluukin. Aloin kiristää mastoa tukevaa vaijeria veneen toiselle puolelle, jotta 16-metrinen masto ei alkaisi pumpata yltyvässä puhurissa.
Sitten napsahti. Jännitetty vaijeri viuhahti naamani ohi sen kiinnikkeiden pettäessä. Tukivaijeri oli menetetty. Se oli huono juttu. Masto voisi katketa ilman tukea. Se taas voisi aiheuttaa veneessä olijoille vakavia vammoja ja tekisi purjehtimisesta mahdotonta.
Kankkonen toimi salaman nopeasti. Vaijeri kiristettiin väliaikaisesti purjeköysien kiinnikkeisiin. Purjeet rullattiin minimikokoon. Matkaa ei ollut missään nimessä turvallista jatkaa rikkoutuneella veneellä myrskylukemia puhaltavissa puuskissa.
Ahvenanmaan ja Turun saariston välissä sijaitseva Kökar oli 60 kilometrin päässä suoraan pohjoiseen. Matkaa oli monen tunnin edestä, mutta se oli saarista meitä lähimpänä.
Horisontissa näimme mustien pilvien rintaman. Emme edes uskaltaneet ajatella, millainen tuuli meitä riepottelisi, jos se ehtisi päällemme ennen rantautumista.
Vene kulki 15 m/s tuulessa ja kolmemetrisessä aallokossa pelkällä kolmosreivin purjeella viiden solmun keskivauhtia. Kökar lähestyi, eikä myrsky saisi meitä kiinni. Kun saimme neljän tunnin jälkeen ensimmäiset luodot horisonttiin, olo oli huojentunut.
Turvasataman lähestyessä moottori vuosi dieseliä ja imi ilmaa. Rotisko petti meidät jälleen. Oli mentävä purjeilla perille saakka.
Jouduimme tekemään vastatuulikäännöksen ja kiristämään purjeet toiselle puolelle. Tukivaijeri oli kuitenkin tiukattuna styyrpuurin vinssille. Kankkonen kiepauttikin purjeköyden kiristystä varten väärän puolen vinssille, jolloin voima kohdistui siihen sivulta tavanomaisen edestä tulevan vedon sijaan. Sitähän ei vinssi kestänyt. Lastut lentelivät, kun metallimöhkäle tipahti istuinkaukalon lattialle.
Ison purjeen voimalla ja dieselmoottorin katkonaisella kakomisella hilasimme itsemme viimeiset metrit vierasvenesataman laituriin. Riemusta ei kiljahdeltu. Kauan kunnostettu vene oli tohjona, eikä sillä voinut mitenkään jatkaa matkaa, etenkään kun Sylvia-myrsky teki tuloaan.
Seikkailun eteen oli raadettu satoja tunteja telakalla, pumpattu tuhansia litroja merivettä, korjattu moottori kolme kertaa ja ratkottu lukemattomia muita ongelmia.
Ei auttanut kuin nukkua yön yli, saunoa satamassa ja syödä kunnolla. Palasimme saaristolautalla mantereelle. Anniara jäi Kökariin uppopumput pohjassaan. Sieltä se noudetaan paremmalla ajalla.
Vaikka matka oli täynnä kommelluksia, kekseliäisyys niiden ratkaisussa ei tuntenut rajoja. Yksinäinen vene keskellä avomerta oli rikkinäisestä lämmittimestä huolimattakin lämmin, kun ystävät tukivat toisiaan tilanteessa kuin tilanteessa. Samanlaista kokemusta ei saisi mistään muualta, enkä vaihtaisi vettävaluvimpiakaan muistoja mistään hinnasta.
KALLE HYTTINEN
toimitus@itavayla.fi
019 521 7500
viestiitavayla.fi8:00 - 16:00
Kaikki yhteystiedot