Viikon kysymys
Luetuimmat
Uusimmat
A-
A+
Kahden kuhmolaisen naisen tie vei Saksaan luostariin ja lopulta Lapinjärvelle. "Se rakkauden voima on niin suuri, että se vei tällaiselle erikoiselle tielle", sisar Pnina kertoo.
Merja Forsman
LAPINJÄRVI Omakotitalo lapinjärveläisen peltomaiseman keskellä ei juuri erotu naapuritaloistaan. Vain pieni kyltti kertoo, että on kyseessä jonkin muu kuin ihan tavallinen yksityiskoti.
Täällä asuvat Suomen ainoat evankelisluterilaiset nunnat eli Evankeliset Mariasisaret – sisar Pnina ja sisar Eugenia.
– Tervetuloa!
Oven avaa vaaleaan nunnakaapuun ja hilkkaan pukeutunut Pnina.
Jos odotti näkevänsä sisällä pelkistetyn, pimeän ja kylmän luostarin, joutui pettymään. Sisarkunnan koti on valoisa ja kodikas – ja sisällä on silmiin pistävän siistiä.
– Istutaanko keittiöön? sisar Eugeniaksi esittäytyvä nainen ehdottaa ja viittoo peremmälle pullantuoksuiseen huoneeseen.
Sisaret saavat sormukset nimettömiinsä vasta yhdeksän vuoden koeajan jälkeen.
Merja Forsman
Kemian opiskelija kokee herätyksen
Kuhmossa syntynyt Eugenia, entinen Kirsti Komulainen, oli vasta 12-vuotias, kun hän kertoi äidilleen haluavansa nunnaksi.
– Jotenkin se tahto oli jo silloin sisälläni, mutta äiti kertoi, että minun pitäisi vaihtaa kirkkokuntaa, sillä luterilaisessa kirkossa ei ole nunnia, Eugenia kertoo.
Haave hautautui arjen alle.
17-vuotiaana Kirsti tuli uskoon, ja samana vuonna kuhmolaisessa koulussa vieraili Evankelinen Mariasisar, joka näytti koko koululle videon saksalaisesta Darmstadtin luostarista.
– Ajattelin, että jospa joskus pääsisin sinne, mutta olin koulussa ja Kuhmossa, miten minä sinne pääsisin, sisar Eugenia kertoo.
Samoihin aikoihin, vuonna 1975, nuori Kirsti valmensi voimisteluryhmää Helsingissä järjestettyihin Suurkisoihin ja tutustui kuusi vuotta nuorempaan kuhmolaiseen Johanna Kokkoseen, josta tulisi vuosia myöhemmin sisar Pnina.
Merkityksellinen käänne tapahtui kolmea vuotta myöhemmin, kun Kirsti opiskeli Espoon Otaniemessä kemiaa ja päätti lähteä ystävänsä kanssa interreilaamaan.
Kun matka oli päättymässä, ystävykset päättivät vielä vierailla yhdessä paikassa: siellä Darmstadtin luostarissa. Se vierailu muutti kaiken.
– Kun käveli luostarin puutarhassa, minulle tuli sellainen olo, että ”mulla on nimi, mä elän, mutta olen kuollut”. Elin ihan tavallista elämää. Olin liberaali, feministi ja uskossa, mutta jotain puuttui: henkilökohtainen suhde Jeesukseen, Eugenia kertoo.
– Päätimme siellä retkeilymajassa, että tulemme seuraavana talvena puoleksi vuodeksi vapaaehtoisiksi luostariin. Niin me sitten tulimme.
Puoli vuotta venyi 14 kuukaudeksi ja elämä meni uuteen järjestykseen. Koska silloin luostariin ei otettu uusia sisaria, matka johti takaisin Kuhmoon.
– Siellä sitten tapasin taas Pninan ja tiesin heti, että hänestä tulee sisar, mutten sanonut sitä ääneen. Rukoilin vain, Eugenia kertoo.
Sisar Eugenia ja sisar Pnina laulavat virsiä entiseen autotalliin rakennetussa rukoushuoneessa.
Merja Forsman
Jumalan rakkaus houkutteli erikoiselle tielle
Keittiön kello tikittää. Sisar Pnina kaataa teevettä mukiin ja tarjoaa pääsiäisestä jääneitä suklaamunia.
– Kopautetaan niitä yhteen! hän ehdottaa. – Se on sellainen meidän keksimämme tapa.
Pnina, Johanna Kokkonen, ei olisi koskaan aavistanut, että hänestä tulisi sisar. Eikä hän olisi ikämaailmassa kuvitellut joku päivä asuvansa Lapinjärvellä – vieläpä yhdessä sisar Eugenian kanssa.
Nuorena sisar Eugenialta kuullut tarinat luostarista kaihersivat kuitenkin mieltä, ja saivat sisar Pninan hyppäämään heti ylioppilasjuhlien jälkeisenä päivänä junaan, joka vei kohti Darmstadtin luostaria.
Sisar Pninan mieleen oli myös jäänyt Jeesuksen kysymys: ”Tämän minä tein sinulle, mitä sinä annat minulle?”
– Kun olin siellä luostarissa, se oli se Jumalan ja Jeesuksen rakkaus, joka hämmensi ja veti puoleensa. Tunsin, että olen niin rakastettu. Se rakkauden voima on niin suuri, että se vei tällaiselle erikoiselle tielle, sisar Pnina kertoo.
– Olin hyvin nuori silloin, ehkä liiankin nuori joidenkin mielestä, mutta se oli minun tieni, enkä sitä ole katunut.
Koeaika luostarissa kestää yhdeksän vuotta. Ensimmäisen yhdeksän kuukauden ajan sisareksi haluava rukoilee siviilivaatteissaan, kunnes hän saa puvun, uuden nimen, päähineen ja paikan sisarkunnan kodissa. Sen jälkeen kestää kaksi vuotta, että saa pukuun ristin merkin ja vielä seitsemän vuotta, että saa nimettömään sormuksen.
Pninasta ja Eugeniasta tuli sisaria yhtä aikaa vuonna 1983.
Merja Forsman
Keskitysleirin tarinat opettivat kiitollisuutta
Lapinjärveläisessä sisarkunnan kodissa on käsinkosketeltavan rauhallinen tunnelma. Ikkunoista näkyy peltomaisemaa ja Lapinjärven sininen pinta.
Talo kuului sisarkunnan vanhimman suomalaisen jäsenen vanhemmille, ja se oli ollut tyhjillään vuosia ennen kuin Pnina muutti taloon vuonna 2012. Saksasta palannut sisar oli Suomessa uuden äärellä: hän käytti nyt ensimmäistä kertaa elämässään pankkikorttia ja meni autokouluun.
Alkuvuosina Pnina asui talossa vaihtuvien sisarten kanssa, kunnes Eugenia palasi vuonna 2016 Suomeen 32 vuoden ulkomailla asumisen jälkeen.
Eugenia oli asunut Saksassa 16 vuotta ja Israelissa toiset 16 vuotta.
– Israelissa palvelin holokaustista selvinneitä, Eugenia kertoo silmät kostuen.
– Hän itkee joka kerta, kun hän puhuu siitä kokemuksesta, se on niin herkkä kohta, Pnina selittää.
Israelissa sisar Eugenia kuuli tarinoita keskitysleirielämästä ja kidutuksista. Rankat kokemukset opettivat olemaan kiitollinen pienestä.
– Jotkut heistä sanoivat, että heillä on ollut hyvä elämä. Miten voi kärsiä niin paljon ja silti olla onnellinen, kun toinen on katkera vähemmästäkin, Eugenia hämmästelee.
– Yksi tapaamani nainen oli joutunut Itävalta-Unkarista 50 vuodeksi Siperiaan, enkä niin säteilevää ihmistä ollut kohdannut koskaan. Että mikä minä olen? Minulla on tosissaan ollut onnellinen elämä, Eugenia sanoo. – Se kokemus oli rankka, mutta se oli lahja, jota en antaisi ikinä pois.
Mariasisarkuntaan kuuluu sisaria 19 kansallisuudesta, suomalaisia on 14.
– Ja naisia kaikki, Pnina virnistää kiusoitellen.
– Siellä oli sisaria äärilaidoilta, Paraguaysta ja Suomesta. Joku sanoi, että on ihme, että 200 ihmistä tulee toimeen! Se oli myös rikkautta, Eugenia sanoo.
Onko nyt sitten helpompaa, kun asuu kahdestaan Suomessa?
– Molemmissa on puolensa. Yhteisössä on jotenkin turvassa, täällä täytyy kohdata toinen, Eugenia sanoo.
– Ei pääse toista pakkoon, Pnina kiusoittelee. – Eihän tämä sisarena oleminen ole ruusuilla tanssimista. Eihän mikään elämä ole sellaista! Elämä sisarena on arkea, jossa on koko kirjo.
– Meidän yhteistyömme kuitenkin sujuu hyvin. Meillä on erilaiset lahjat… Eugenia aloittaa.
– Ja me täydennämme toisiamme, Pnina nauraa.
Merja Forsman
Rukouspuutarha on avoin kaikille
Eugenia istuutuu urkujen äärelle ja avaa virsikirjan.
– Lauletaanko Täällä Pohjantähden alla? hän ehdottaa, ja Pnina selaa oikean aukeaman esiin.
Valoisan huoneen täyttää musiikki. On vaikea kuvitella, että vasta muutama vuosi sitten paikalla oli autotalli, josta rakennettiin rukoushuone.
Sen jälkeen rukoushuoneen takana olevaan liiteriin tehtiin vierashuone ulkomailta saapuville sisarille ja satunnaisille vieraille.
– Saimme paljon apua veljeltäni, joka on sähkömies. Hän pitää siitä, että se ainoa sisar on lähellä ja Suomessa, Eugenia kertoo.
Kunnostustyöt etenivät hitaasti, sillä sisaret eivät saa palkkaa. Silti töitä he tekevät. Aamu alkaa Jumalan palvelemisella ja loppuu samoissa merkeissä.
– Olemme aina sisaria, Eugenia korostaa.
Päivän täyttävät rukoukset, puutarhan kitkentä, uskonnollisen kirjallisuuden kääntäminen, diakonityöt, rukouspiirien järjestäminen ja yhteydenpito muihin rukoilijoihin Zoomin kautta.
– Rukous on ykköstehtävä, siitä lähtee kaikki, Pnina kertoo.
– Suomi tarvitsee rukouksia, Eugenia lisää painokkaasti.
Sisaret vastailevat myös puheluihin ja rukoilevat yhdessä soittajien kanssa.
– Meille on tärkeää, että olemme tukena jokaiselle apua tarvitsevalle. Haluamme kantaa häntä ja kertoa, että meille hän on tärkeä, Eugenia kertoo.
Vaikka Lapinjärven koti ja puutarha ovat yksityisiä, jokainen on tervetullut sen rukouspuutarhaan hiljentymään tai koputtamaan oveen.
Merja Forsman
Äiti, onko se aito?
Yhtäkkiä joku koputtaakin oveen.
– Kuka siellä voi olla? Pnina ihmettelee ja harppoo rukoushuoneen puupenkiltä eteiseen.
Oven takana seisoo vanhempi herra, jonka käsi vuotaa verta. On käynyt vahinko sahan kanssa. Sisaret ohjaavat miehen peremmälle ja laittavat käteen laastarin.
Lapinjärvellä Pnina ja Eugenia ovat tuttu näky, ne Ingermaninkylän nunnat: heidän puoleensa osataan kääntyä ja heitä ei kummeksuta kaupan käytävillä.
Mutta miten muualla Suomessa? Harvemmin katukuvassa näkyy nunnia kaavuissaan ja päähineissään.
– Tavallisesti meitä lähestytään kysyen: ”Saanko olla utelias?” Pnina naurahtaa.
– Meistä on kiva, että kysytään, Eugenia korostaa.
Sisarten mukaan monet eivät hahmota, mistä uskontokunnasta he ovat – eivätkä monet edes tiedä, että on olemassa evankelisluterilaisia nunnia eli sisaria.
Nunnia ei ole totuttu näkemään katukuvassa.
– Israelissa on paljon naamiaisia, ja kerran eräs pikkupoika katsoi minua ihmetellen, ja hänen äitinsä sanoi, että ”se on aito”, Eugenia nauraa.
Ihan aitoja Pnina ja Eugenia ovat, ja sen nunnankaavun alla on ihan tavallinen ihminen.
– Ei meillä ole sädekehää, Pnina kertoo. – Kun käymme vankiloissa, olemme siinä vangin vieressä ihan samalla viivalla.
– Nunnat ja konnat, Eugenia heittää.
– Jokaisessa meissä on rikkinäisyyttä. Ei Jumala katso meidän pukujamme, hän näkee meidän sydämiimme, ja se on vapauttavaa, Pnina sanoo.
»» Lue lisää Mariasisarista: www.mariasisaret.org
019 521 7500
viestiitavayla.fi8:00 - 16:00
Kaikki yhteystiedot