LA­PIN­JÄR­VI, KI­MON­KY­LÄ Haa­vei­lit­ko ken­ties pie­ne­nä pie­nois­mal­li­ju­na­ra­das­ta? Niin haa­vei­li la­pin­jär­ve­läi­nen Su­pa­vit Num­me­lin­kin, 26. Sel­lai­nen hä­nel­lä nyt on, ei­kä ihan pie­ni­kään. Su­pa­vit Num­me­lin on ra­ken­ta­nut it­se sa­to­ja met­re­jä pit­kän pie­nois­rau­ta­tien, jota pit­kin pää­see kul­ke­maan ve­tu­ril­la ja vau­nuil­la, Num­me­li­nin it­sen­sä te­ke­miä ne­kin.

Heh­taa­rin ko­koi­nen ko­ti­pel­to so­pii hy­vin tä­hän tar­koi­tuk­seen. Ai­koi­naan Suo­mes­sa täl­lai­sia rai­de­le­vey­del­tään 60-sent­ti­siä ju­na­ra­to­ja oli sa­to­ja, ny­ky­ään enää vain kou­ral­li­nen. Tööt! Num­me­lin tööt­tää, kun tä­ris­te­lem­me hä­nen pi­ha­tien­sä poik­ki. Ma­te­ri­aa­lit omaan ju­na­ra­taan­sa Num­me­lin on hank­ki­nut sa­hoil­ta, tur­ve­soi­den ja teh­tai­den rau­ni­oil­ta sekä pi­hoil­ta.

Itse rakennetulla junalla pääsee kulkemaan ympäri pihamaata.

Mika Laine

Em­me kui­ten­kaan ole tul­leet var­si­nai­ses­ti ih­met­te­le­mään ju­na­ra­taa, vaan tu­tus­tu­maan Num­me­li­nin ih­me­maa­il­maan, jo­hon kuu­lu­vat eri­tyi­ses­ti kir­kon­kel­lot. Kos­ka kel­lo on yh­dek­sän aa­mul­la, Num­me­li­nin ta­lon ka­tol­la al­ka­vat kel­lot kil­kat­taa täys­tun­nin mer­kik­si.

– Ne voi lait­taa kän­nyk­kä­so­vel­luk­sel­la soi­maan, Num­me­lin näyt­tää.

Sit­ten hän kii­pe­ää kel­lo­ta­pu­liin­sa, joka on ra­ken­net­tu ta­lon ku­pee­seen. Ta­pu­lis­sa on val­ta­van ko­koi­sia kel­lo­ja, jois­ta pie­nim­mät ovat ylim­pä­nä. Hän al­kaa soit­taa häm­mäs­tyt­tä­vän tai­ta­vas­ti kel­lo­jaan. Ää­ni kan­taa la­pin­jär­ve­läi­ses­sä maa­lais­mai­se­mas­sa kym­me­nen ki­lo­met­rin pää­hän.

– Kir­kon­kel­lo on suu­rin, ko­va­ää­ni­sin, kal­lein ja pai­na­vin lyö­mä­soi­tin, Num­me­lin to­te­aa las­keu­tu­es­saan ta­pu­lis­taan.

Nummelinin pihatapulin isot kellot ovat komea näky.

Mika Laine

Num­me­li­nin ih­me­maas­sa ih­meet ovat kel­lo­ta­pu­lia lu­kuun ot­ta­mat­ta pii­los­sa pi­ha­ra­ken­nuk­sis­sa ovien ta­ka­na. Kun nii­tä avail­laan, au­ke­a­vat nä­ky­mät hui­ke­aan kir­kon­kel­lo­jen his­to­ri­aan, mut­ta myös ää­ni­maa­il­ma on vai­kut­ta­va. Na­ve­tan yli­sil­lä on jäl­ji­tel­mä Laa­to­kan Va­la­mon kel­lo­sar­jas­ta, toki pai­nol­taan al­ku­pe­räis­tä huo­mat­ta­vas­ti ke­ve­äm­pä­nä.

Kun Num­me­lin al­kaa soit­taa 32 kel­lon ko­ko­nai­suut­taan, tun­tuu kuin tai­vas au­ke­ni­si. Tai­ta­vas­ti hän käyt­tää mo­lem­pia kä­si­ään ja jal­ko­jaan soit­ta­es­saan kel­lo­ja. Mo­to­riik­kaa täs­sä la­jis­sa sel­väs­ti­kin tar­vi­taan.

– En­na­koin­ti on tär­kein­tä. To­del­la isoa kir­kon­kel­loa ku­maut­ta­es­sa ää­nen tu­loon saat­taa men­nä use­am­pi se­kun­ti. Soit­ta­es­sa täy­tyy osa­ta en­na­koi­da kel­lo­jen soin­ti, ja hyvä ryt­mi­ta­ju on tar­peen. Voi­ma­la­ji tämä ei niin­kään ole, Num­me­lin to­te­aa.

Hän on op­pi­nut suo­jaa­maan kuu­lo­aan ko­vil­ta ää­nil­tä kuu­lo­suo­jai­min. Nuo­rem­pa­na sil­lä ei ol­lut kuu­lem­ma niin vä­liä.

– Sain tin­ni­tuk­sen, mut­ta olen saa­nut sen hoi­de­tuk­si.

Al­haal­la te­räs­pal­kein tu­e­tul­la lat­ti­al­la odot­taa vie­lä jät­ti­mäi­nen 2 000 ki­loa pai­na­va kir­kon­kel­lo nos­to­aan yli­sil­le mui­den kir­kon­kel­lo­jen jouk­koon. Al­haal­la kel­lo­mu­se­os­sa on val­ta­va mää­rä mui­ta kel­lo­ja, joi­den his­to­ri­as­ta Num­me­lin tie­tää pal­jon.

– Os­tan nii­tä mat­koil­ta­ni, kun ne sat­tu­vat tart­tu­maan hi­haa­ni. Ar­ve­len, et­tä mi­nul­la on ny­ky­ään noin 1 500 kel­loa, mut­ta olen la­kan­nut las­ke­mas­ta nii­tä, Num­me­lin nau­rah­taa.

Hän ver­taa kir­kon­kel­lo­ja Fa­ce­boo­kiin. Kel­lot­kin ker­toi­vat ih­mis­ten elä­mäs­tä, ja nii­den avul­la vies­ti­tet­tiin. Jos hau­ta­jai­sis­sa vai­na­ja oli nai­nen, lap­si tai mies, se ker­rot­tiin soit­ta­mal­la iso­ja, kes­ki­ko­koi­sia tai pie­niä kel­lo­ja.

– Ikä­kin ker­rot­tiin soit­ta­mal­la, Num­me­lin sa­noo.

Jot­kut kel­lois­ta ei­vät soi, sil­lä nii­tä on kor­jat­tu vää­rin. Jos kir­kon­kel­lon kie­li on lii­na pai­na­va suh­tees­sa kel­lon mas­saan, kel­lo rik­kou­tuu jopa puo­les­sa vuo­des­sa. Muu­ten kir­kon­kel­lon soit­toi­kä voi nous­ta hui­ke­aan 1000 vuo­teen. Num­me­lin näyt­tää Kar­ja­las­ta pe­räi­sin ole­vaa kel­loa, jon­ka kyl­jes­sä on rei­kä. Myös tä­män kel­lon ta­ri­nan Num­me­lin tun­tee.

– Se tuo­tiin 1800-lu­vul­la Suo­men puo­lel­le. Tu­li­jat tar­vit­si­vat vä­sy­neen he­vo­sen ti­lal­le uu­den, ja vaih­toi­vat kel­lon pa­rem­paan työ­he­vo­seen. Kel­lo pää­tyi maa­ti­lal­le vel­li­kel­lok­si, ja sii­hen am­mut­tiin ki­vää­ril­lä rei­kä.

Hän nä­kee kel­lon vai­heis­sa sym­bo­liik­kaa.

– Ar­vet jäi­vät kel­loon, mut­ta se soi kui­ten­kin, vaik­kei eh­kä niin kau­niis­ti.

Num­me­li­nin oma ta­ri­na yh­dek­si Suo­men har­vois­ta kel­lo­tor­ni­tek­ni­kois­ta on mie­len­kiin­toi­nen. Pie­ni vau­va­nyyt­ti löy­det­tiin ai­koi­naan thai­maa­lai­sen las­ten­ko­din por­tail­ta hy­lät­ty­nä.

Al­koi mat­ka ra­kas­ta­van suo­ma­lai­sen adop­ti­o­per­heen lap­sek­si kau­as poh­joi­seen Van­taan Re­ko­laan. Van­hem­pien­sa kans­sa Num­me­lin pää­si myö­hem­min mat­kus­ta­maan ja tu­tus­tu­maan kirk­ko­jen ja kir­kon­kel­lo­jen kieh­to­vaan maa­il­maan.

Elä­mä Suo­mes­sa ei kui­ten­kaan ol­lut help­poa, kos­ka tum­maa poi­kaa kiu­sat­tiin ko­vas­ti kou­lus­sa. Oli­vat­han hä­nen kiin­nos­tuk­sen koh­teen­sa­kin ou­to­ja: kir­kon­kel­lot ja Le­got.

Le­gois­ta hän ra­ken­si en­sim­mäi­sen kel­lo­tor­nin­sa­kin, ja sai kel­lon jopa soi­maan. Num­me­lin ra­ken­taa edel­leen­kin Le­gois­ta tai­tu­ri­mai­sia kel­lo­tor­ne­ja. Re­ko­lan kir­kos­ta ja seu­ra­kun­nas­ta hän löy­si rau­han ja ys­tä­väl­li­siä ih­mi­siä. Se eh­kä se­lit­tää Num­me­li­nin yri­tyk­sen ni­men, Re­ko­la­Bel­l­siin.

Sit­tem­min Num­me­lin on suo­rit­ta­nut nel­jä tut­kin­toa, ja hä­nes­tä on tul­lut maa­il­mal­la­kin tun­net­tu kel­lo­tor­ni­tek­nik­ko. Mo­ni­tai­tu­ril­le töi­tä riit­tää. Hän myös opet­taa kir­kon­kel­lo­jen soit­ta­mis­ta ja käy kon­ser­toi­mas­sa. Pää­työ­nä hä­nel­lä ovat kir­kon­kel­lot ja -tor­nit.

– Mi­nun teh­tä­vä­ni on huo­leh­tia sii­tä, et­tä kirk­ko­jen kel­lot toi­mi­vat. Et­tä soit­to­au­to­ma­tiik­ka ja me­kaa­ni­set osat, ku­ten laa­ke­rit toi­mi­vat. Noin joka toi­nen kuu­kau­si mat­kus­tan ul­ko­mail­le, Num­me­lin ker­too.

Käyn­ti kel­lo­puo­dis­sa ker­too jo­tain näis­tä mat­kois­ta. Myy­mä­läs­sä on kel­lo poi­ki­neen, mut­ta myös muun mu­as­sa ää­ni­mal­jo­ja.

– Kaik­ki olen tuo­nut mat­koil­ta­ni. Myyn nii­tä kä­vi­jöil­le, jos he ha­lu­a­vat muis­ton mu­kaan­sa, Num­me­lin hy­myi­lee.

Pii­pah­dus Num­me­li­nin ko­ti­kap­pe­lis­sa ker­too nuo­ren mie­hen mo­ni­lah­jak­kuu­des­ta. Num­me­li­nil­la on ab­so­luut­ti­nen sä­vel­kor­va, ja hän on lois­ta­va ur­ku­ri.

– Yh­dis­tän työs­sä­ni ra­ken­nus­tai­toa, lu­juu­sop­pia, säh­kö- ja elekt­ro­niik­ka-alaa ja mu­siik­kia, hän sa­noo.

Num­me­lin on ra­ken­ta­nut ba­rok­ki­tyy­li­set urut, joi­hin kuu­luu muun mu­as­sa 600 pil­liä. Ne hän on hank­ki­nut Tu­run Py­hän Ris­tin kap­pe­lin van­hois­ta uruis­ta. Li­säk­si hän käyt­tää ny­ky­e­lekt­ro­niik­kaa uruis­saan. Erää­nä lo­ka­kui­se­na yö­nä vuon­na -22 hän to­te­si, et­tä täy­tyy­hän uruil­la ol­la oma kap­pe­lin­sa. Ny­ky­ään ko­din ala­ker­ras­sa voi hil­jen­tyä 200 vuot­ta van­hoil­la brit­ti­läi­sil­lä kir­kon­pen­keil­lä is­tu­en.

– Ava­sin tee- ja olo­huo­neen sei­nän moot­to­ri­sa­hal­la kes­kel­lä yö­tä ja ra­ken­sin oman kap­pe­lin, Num­me­lin ker­too kynt­ti­löi­tä sy­tyt­tä­es­sään.

Kap­pe­lis­sa on Num­me­li­nin ra­ken­ta­mien ur­ku­jen li­säk­si kak­si muu­ta ur­kua, jois­ta toi­nen on pe­räi­sin Lo­vii­san Val­kon van­has­ta kir­kos­ta. Säi­lös­sä hä­nel­lä on nel­jät muut urut. Soit­ta­es­saan Num­me­lin to­dis­taa sen, et­tä uruil­la­kin voi soit­taa mitä ta­han­sa. Ko­me­as­ti soi Ki­kan kap­pa­le Mä ha­luun viih­dyt­tää.

– Kyl­lä uruil­la­kin voi soit­taa mitä vain, Num­me­lin pai­not­taa.

Mitä Num­me­lin sit­ten toi­voi­si tu­le­vai­suu­del­ta, kun rak­kaas­ta har­ras­tuk­ses­ta on tul­lut työ ja ura jo noin nuo­re­na?

– Työ on mi­nul­le kut­su­mus, mut­ta toi­voi­sin elä­mää­ni enem­män ta­sa­pai­noa.

REI­JA KOK­KO­LA
toi­mi­tus@ita­va­y­la.fi

»» Li­sä­tie­toa ver­kos­ta www.re­ko­la­bel­ls.fi