Van­ha mies on me­nos­sa päi­vä­u­nil­le. Ovi­kel­lo soi. Van­ha mies luu­lee lap­sen­lap­sel­la ole­van jo­ta­kin asi­aa. Van­ha mies avaa oven. Oven ta­ka­na pa­rin met­rin pääs­sä pi­hal­la sei­soo nuo­ri ryh­di­käs mies ja ky­syy: "Olet­te­ko ta­lon isän­tä?" Van­ha mies vas­taa myön­tä­väs­ti. Tä­män jäl­keen nuo­ri mies il­moit­taa edus­ta­van­sa yh­ti­ö­tä, joka on asen­ta­mas­sa säh­köi­siä kat­to­pa­nee­lei­ta muu­ta­maan ka­dun ta­loon. Van­ha mies kii­reh­tii heti sa­no­maan, et­tei ole kiin­nos­tu­nut mis­tään kat­to­re­mon­tis­ta. Mut­ta nuo­ri mies, joka nä­kee oven suus­sa sei­so­van van­han ku­ma­ras­sa ole­van mie­hen kal­sa­reis­saan, jat­kaa myyn­ti­pu­het­ta ke­hu­mal­la ta­lon ka­dun­puo­lei­sen ka­ton hy­vää si­jain­tia. Van­ha mies sa­noo, et­tä olem­me jo van­ho­ja ja et­tä lap­set hoi­ta­vat täl­lai­set asi­at. Nuo­ri mies ereh­tyy ky­sy­mään: "Pal­jon­ko säh­köä ku­luu vuo­des­sa?" Van­hal­la mie­hel­lä pa­laa pin­na ja hän sa­noo ru­mas­ti: "Mitä se si­nul­le kuu­luu!" Nuo­ri mies pe­rään­tyy ja toi­vot­taa koh­te­li­aas­ti ja sa­mal­la sar­kas­ti­ses­ti hy­vää syk­syn jat­koa. Van­ha mies vas­taa muis­ta­man­sa mu­kaan: "Kii­tos sa­moin."

Olen tämä van­ha yli 80-vuo­ti­as mies. Mi­nul­le tuli heti mie­hen läh­det­tyä mie­leen ka­tu­mus ja oli­sin ha­lun­nut pyy­tää mie­hel­tä an­teek­si töy­keyt­tä­ni. Mut­ta oli­sin myös ker­to­nut, mis­tä käy­tök­se­ni joh­tui. Var­si­nais-suo­ma­lai­se­na mie­he­nä olen tot­tu­nut sii­hen, et­tä kun ker­ran sa­no­taan ei, niin se on ei. Vai­mo­ni, joka sa­vo­lai­sel­la rau­hal­li­suu­del­la yleen­sä hoi­taa meil­lä nämä myyn­ti­ti­lan­teet, oli­si hy­myi­le­mäl­lä ja huu­mo­ri­sä­vyi­sil­lä pu­heil­la teh­nyt myyn­ti­mie­hel­le tie­tä­väk­si, et­tä em­me ole kiin­nos­tu­nei­ta os­ta­maan mi­tään. Ja mi­nul­le hän oli­si to­den­nut, et­tä tu­lee ym­mär­tää, et­tä nämä nuo­ret mie­het te­ke­vät myyn­ti­työ­tä, jos­ta he saa­vat tu­lo­ja. Ei heil­lä vie­lä ole elä­ket­tä, ku­ten si­nul­la on.

Mut­ta asi­an pe­ri­aat­teel­li­nen puo­li. Ko­ti­myyn­ti­ti­lan­net­ta ei voi ver­ra­ta esim. au­to­kaup­paan. Ko­ti­myyn­nin tu­lee päät­tyä, jos asun­nos­sa asu­va hen­ki­lö, on hän nuo­ri tai van­ha, sa­noo ei. Mei­dän päät­tä­jäm­me ha­lu­a­vat, et­tä me van­huk­set oli­sim­me ko­deis­sam­me vii­mei­seen hen­gen­ve­toon saak­ka. Ihan­ne­maa­il­mas­sa van­hus­ten tu­li­si saa­da ol­la tur­val­li­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä. Näin ei va­li­tet­ta­vas­ti ai­na ole. Van­hus­ten tu­li­si hoi­taa asi­oi­taan yhä enem­män di­gi­taa­li­ses­ti, mut­ta ol­la koko ajan valp­paa­na, et­tei asi­oi kai­ken­lais­ten tie­to­tek­niik­kaa vää­rin käyt­tä­vien hui­ja­rei­den kans­sa. Ja oven kol­kut­ta­jien jou­kos­sa on, to­sin har­voin, hen­ki­lö, jol­la ei ole ys­tä­väl­li­siä ai­kei­ta tai jol­la on ke­tun hän­tä kai­na­los­saan. Täs­tä huo­li­mat­ta mei­dän van­hus­ten tu­lee pyr­kiä ole­maan yh­teis­kun­nan täy­si­val­tai­sia jä­se­niä mah­dol­li­sim­man pit­kään. Ja toi­saal­ta yh­teis­kun­nan tu­lee pi­tää huol­ta myös van­hus­ten kan­sa­lai­soi­keuk­sis­ta. Yk­si näis­tä on tur­val­li­suus. Van­huk­sil­la­kin tu­lee ol­la oi­keus, kun ovi­kel­lo soi, ava­ta oven­sa tur­val­li­ses­ti niin pit­kään kuin ter­veys sen sal­lii.

JARK­KO NUR­MI
ELÄ­KE­LÄI­NEN, POR­VOO