On help­po aja­tel­la, et­tä tai­de on jo­ta­kin, joka tu­lee elin­voi­man jäl­keen. En­sin ra­ken­ne­taan ta­lous, pal­ve­lut ja inf­ra ja vas­ta sit­ten, jos jää ai­kaa ja ra­haa, ri­pus­te­taan sei­näl­le tau­lu. Tämä aja­tus on ym­mär­ret­tä­vä. Ja sil­ti se on vää­rä.

Tai­de ei ole Lo­vii­san elin­voi­man ko­ris­te. Se on sen her­mos­to.

Tai­de te­kee kau­pun­gis­ta pai­kan, jos­sa ih­mi­nen ei ole vain kul­ki­ja tai ku­lut­ta­ja, vaan osal­li­nen. Se luo ti­lo­ja, jois­sa voi py­säh­tyä, kat­soa tois­ta ih­mis­tä ja aja­tel­la het­ken pi­dem­mäl­le kuin seu­raa­vaan os­tok­seen tai ai­ka­tau­luun. Elin­voi­ma ei syn­ny vain liik­kees­tä – se syn­tyy mer­ki­tyk­ses­tä.

Lo­vii­san vah­vuus ei ole suu­ruu­des­sa ei­kä no­peu­des­sa. Se on mit­ta­kaa­vas­sa, jos­sa koh­taa­mi­set ovat mah­dol­li­sia. Tai­de hyö­dyn­tää juu­ri tätä: se ra­ken­taa sil­to­ja ih­mis­ten, su­ku­pol­vien ja kiel­ten vä­lil­le. Kun tai­de on nä­ky­vää ar­jes­sa, kau­pun­gis­ta tu­lee elet­ty, ei vain hal­lit­tu.

Mer­ki­tyk­sel­li­nen aja­tus on tämä: et­tä tai­de ei ole har­vo­jen etuo­i­keus ei­kä eril­li­nen sek­to­ri, vaan yh­tei­nen kie­li: näyt­te­ly gal­le­ri­as­sa, maa­laus­ta­pah­tu­ma to­ril­la tai tai­de­te­os pal­ve­lu­ta­los­sa. Nämä ei­vät ole ir­ral­li­sia te­ko­ja, vaan sa­maa ku­dos­ta. Ku­dos­ta, joka si­too ih­mi­siä paik­kaan ja saa hei­dät pa­laa­maan.

Val­lan­ku­mouk­sel­li­nen aja­tus on tämä: elin­voi­maa ei mi­ta­ta vain eu­rois­sa ja ne­li­öis­sä, vaan sii­nä, jää­kö ih­mi­nen kau­pun­kiin sik­si, et­tä tääl­lä on hyvä elää. Tai­de ei rat­kai­se kaik­kea, mut­ta se rat­kai­see sen, tun­tuu­ko paik­ka mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä.

Jos Lo­vii­sa us­kal­taa aja­tel­la tai­det­ta ke­hit­tä­jä­nä ei­kä ku­lu­e­rä­nä, se ei tee it­ses­tään eri­kois­ta. Se te­kee it­ses­tään kes­tä­vän ja me­nes­ty­vän. Ja eh­kä, ai­van hil­jaa, myös vä­hän roh­ke­am­man kuin muut. Tai­tees­sa on Lo­vii­san tu­le­vai­suus.

ILK­KA RON­KAI­NEN,

PU­HEEN­JOH­TA­JA,
LO­VII­SAN TAI­DEYH­DIS­TYS RY

´