Kaik­ki yh­tei­söt ovat eri­lai­sia. Kaik­ki saa­ris­to­a­lu­eet ovat eri­lai­sia. Myös­kään var­hais­kas­va­tuk­sen ja kou­lu­tuk­sen tar­peet ei­vät ole sa­man­lai­sia kaik­ki­al­la. Sik­si rat­kai­su­jen­kaan ei ai­na pi­täi­si ol­la sa­man­lai­sia.

Vä­lil­lä tun­tuu sil­tä, et­tä olem­me al­ka­neet aja­tel­la oi­keu­den­mu­kai­suu­den tar­koit­ta­van sitä, et­tä kaik­ki­al­la toi­mi­taan täs­mäl­leen sa­mal­la ta­val­la. Käy­tän­nös­sä asia voi kui­ten­kin ol­la päin­vas­toin. Jot­ta ih­mi­sil­lä oli­si yh­den­ver­tai­set mah­dol­li­suu­det asua, teh­dä työ­tä ja elää eri puo­lil­la kun­taa, tar­vi­taan jos­kus pai­kal­li­siin olo­suh­tei­siin so­vi­tet­tu­ja rat­kai­su­ja.

De­mok­ra­tia pe­rus­tuu enem­mis­tön pää­tök­siin. Sii­nä ei ole mi­tään eri­kois­ta. On­gel­ma syn­tyy kui­ten­kin sil­loin, kun pää­tök­siä te­ke­vät yhä use­am­min ih­mi­set, joi­hin nii­den seu­rauk­set ei­vät it­se koh­dis­tu.

Kun ky­lä­kou­lu lak­kau­te­taan, per­he­päi­vä­hoi­to lop­puu tai pal­ve­lu­ja kes­ki­te­tään, har­voin pää­tök­sen­te­ki­jöi­den oma ar­ki muut­tuu. Muu­tok­set kos­ket­ta­vat maa­seu­tua ja saa­ris­toa. Jo­kai­nen yk­sit­täi­nen pää­tös voi­daan pe­rus­tel­la. Yh­des­sä ne kui­ten­kin muo­dos­ta­vat sel­ke­än suun­nan.

Meil­le sa­no­taan, et­tä olem­me lii­an pie­ni jouk­ko. Ja niin­hän me olem­me. Mut­ta tar­koit­taa­ko se to­del­la sitä, et­tä maa­seu­tua kos­ke­vat pää­tök­set rat­kais­taan lä­hes yk­si­no­maan muu­al­la asu­vien ih­mis­ten toi­mes­ta?

Vä­lil­lä vies­ti tun­tuu ole­van, et­tä saam­me mie­lel­läm­me mak­saa ve­rom­me kun­taan, mut­ta em­me aset­taa sil­le vaa­ti­muk­sia.

Mei­dän odo­te­taan osal­lis­tu­van, aut­ta­van, hä­ly­tyk­sen tul­les­sa läh­te­vän liik­keel­le, pi­tä­vän ky­lät elin­voi­mai­si­na ja luo­van sitä saa­ris­toa ja maa­seu­tua, jota kun­ta mie­lel­lään nos­taa esiin vah­vuu­te­naan. Mei­dän odo­te­taan ole­van mu­ka­na sil­loin, kun yh­teis­kun­ta tar­vit­see mei­tä.

Mut­ta kun ha­lu­am­me vai­kut­taa omaa ar­ke­am­me kos­ke­viin pää­tök­siin, ään­tem­me pai­no tun­tuu usein ke­vy­el­tä.

Puo­lu­eil­le, jot­ka ovat pe­rin­tei­ses­ti ra­ken­ta­neet luot­ta­muk­sen­sa maa­seu­dun, saa­ris­ton ja pien­ten yh­tei­sö­jen va­raan, tä­män pi­täi­si ol­la va­roi­tus­merk­ki. Ei sik­si, et­tä jo­kai­nen yk­sit­täi­nen pää­tös oli­si vält­tä­mät­tä vää­rä, vaan sik­si, et­tä yhä use­am­pi ky­syy, kuka hei­dän ään­tään to­del­la käyt­tää sil­loin, kun pää­tök­siä teh­dään.

Jos maa­seu­dun ja saa­ris­ton ha­lu­taan säi­ly­vän elin­voi­mai­si­na, tar­vi­taan enem­män kuin kau­nii­ta pu­hei­ta. Tar­vi­taan pää­tök­sen­te­koa, joka ym­mär­tää, et­tei oi­keu­den­mu­kai­suus ai­na tar­koi­ta sa­man­lai­sia rat­kai­su­ja kaik­ki­al­la. Ja en­nen kaik­kea tar­vi­taan ha­lua kuun­nel­la nii­tä, jot­ka elä­vät pää­tös­ten seu­raus­ten kans­sa joka päi­vä.

Eri­kois­ta ei ole se, et­tä enem­mis­tö päät­tää. Eri­kois­ta on se, et­tä olem­me il­mei­ses­ti hy­väk­sy­neet ti­lan­teen, jos­sa ih­mi­set, jot­ka ei­vät kos­kaan käy­tä pal­ve­lu­ja ei­vät­kä kos­kaan koh­taa pää­tös­ten seu­rauk­sia omas­sa ar­jes­saan, voi­vat huo­let­ta päät­tää sii­tä, mil­lai­sek­si maa­seu­dun elä­mä muo­dos­tuu.

Ja sen jäl­keen mei­dän odo­te­taan hy­väk­sy­vän lop­pu­tu­los sekä oi­keu­den­mu­kai­se­na et­tä de­mok­raat­ti­se­na.

Eh­kä to­del­li­nen haas­te ei ole­kaan sii­nä, et­tä maa­seu­tu on lii­an pie­ni saa­dak­seen tah­ton­sa läpi. Haas­te on sii­nä, et­tä yhä use­am­pi ko­kee, et­tei ku­kaan enää ole val­mis puo­lus­ta­maan sitä.
JEN­NY KAUS­TELL, SAN­NAI­NEN
ERI­KA ENG­LUND, PEL­LIN­KI
JOHN RÖN­N­HOLM, EMÄ­SA­LO