POR­VOO Oli paah­tei­nen hei­nä­kuun päi­vä. Sora ra­hi­si las­ten­vau­nu­jen ren­kai­den al­la, kun por­voo­lai­nen An­ni Ny­man kä­ve­li van­hem­pien­sa pi­haan Öls­te­nis­sä.

Yh­täk­kiä tun­tui kuin am­pi­ai­nen oli­si pis­tä­nyt jal­kaan. Tiel­lä kie­mur­te­li ko­vaa vauh­tia kyy.

– Se ei si­his­syt tai mi­tään. Jos en oli­si näh­nyt sitä, en var­maan oli­si ta­jun­nut, et­tä se oli kyy, Ny­man ker­too.

Hän muis­ti lu­ke­neen­sa, et­tä kyyn pu­re­man jäl­keen ei pi­täi­si liik­kua, jo­ten hän jäi sei­so­maan pai­koil­leen ja huu­si pi­han toi­sel­le puo­len van­hem­mil­leen ja mie­hel­leen, mitä oli käy­nyt.

– Van­hem­pa­ni ot­ti­vat vau­nut hal­tuun­sa, ja Ant­ti läh­ti vie­mään mi­nua päi­vys­tyk­seen, An­ni ker­too.

Yök­si vuo­de­o­sas­tol­le

Vä­hi­tel­len jal­ka al­koi tur­vo­ta ja san­daa­li pu­ris­taa. Pien­tä kir­ve­lyä lu­kuun ot­ta­mat­ta ki­pua ei juu­ri tun­tu­nut, jos jal­kaa piti pai­koil­laan. Ihos­sa nä­kyi yk­si pie­ni rei­kä.

– On­nek­si vain toi­nen kyyn ham­pais­ta oli osu­nut – ja on­nek­si kyy puri mi­nua, ei 3-vuo­ti­as­ta esi­kois­tam­me. Se oli­si ol­lut tosi paha jut­tu, Ny­man sa­noo.

Por­voon sai­raa­lan päi­vys­tyk­ses­sä puo­li­so odo­tus­huo­neen si­jaan suo­raan hoi­ta­jien pu­heil­le.

– Kyyn pu­re­ma otet­tiin to­sis­saan. Sain jär­jet­tö­män hy­vää pal­ve­lua, joka sopi kie­roon huu­mo­rin­ta­juu­ni, Ny­man ker­too.

Puo­len­tois­ta tun­nin ku­lut­tua pu­re­mas­ta Ny­man ma­ka­si vuo­de­o­sas­tol­la ka­nyy­li kä­des­sään tark­kai­lus­sa. Lääk­kei­tä hä­nel­le ei an­net­tu.

– Pe­rus­sai­rau­te­ni ta­kia jäin tark­kai­luun yh­dek­si yök­si. Muu­ten oli­sin var­maan pääs­syt heti ko­tiin.

Näissä maisemissa kyy puri Anni Nymanin jalkaan.

Merja Forsman

Tu­li­ko käär­mees­tä nyt ta­sai­nen?

Jal­ka muut­tui en­sin pu­nai­sek­si, sit­ten vi­o­le­tik­si ja lo­pul­ta si­ni­vih­re­äk­si. Meni kak­si päi­vää en­nen kuin Ny­man pys­tyi taas kä­ve­le­mään.

– Kö­pöt­te­lin ko­to­na iso­mum­mo­ni van­han ke­pin va­ras­sa. Nyt vie­lä lä­hes kak­si viik­koa myö­hem­min­kin ja­las­sa tun­tuu ki­pua kä­vel­les­sä. Enää pu­re­ma ei hait­taa ar­ke­a­ni, ei­kä ja­las­sa näy jäl­ke­ä­kään.

Ta­pah­tu­mas­ta ei ole jää­nyt kam­moa käär­mei­tä koh­taan.

– Eläm­me var­mas­ti so­pui­sas­ti sa­mal­la pi­hal­la tu­le­vai­suu­des­sa­kin. Em­me ole muut­ta­mas­sa mi­hin­kään, iso­van­hem­pien­sa van­has­sa ko­ti­ta­los­sa asu­va Ny­man nau­raa.

Hän ker­too, et­tä Öls­te­nis­sä on ai­ka pal­jon käär­mei­tä. Nii­tä nä­kee use­am­pia joka kesä.

– Vaik­ka su­ku­am­me on asu­nut sa­man ka­dun var­rel­la vuo­des­ta 1947 läh­tien, ke­tään muu­ta ei ole kos­kaan pur­rut kyy, Ny­man ker­too.

Per­heen esi­koi­sel­le koh­taa­mi­nen kyyn kans­sa jäi mie­leen.

– Hän on ky­sel­lyt joka päi­vä kyis­tä, muun mu­as­sa, et­tä nuo­lai­si­ko käär­me mi­nua. Ja kun as­tuin pääl­le, tu­li­ko kyys­tä nyt ta­sai­nen, Ny­man nau­raa. – Olem­me pyr­ki­neet kä­sit­te­le­mään asi­aa ikä­ta­soi­ses­ti.

Ny­ma­nia vä­hän hu­vit­taa, mi­ten pal­jon huo­mi­o­ta kyy­pu­re­ma on saa­nut, nyt ihan pai­kal­lis­leh­teä myö­ten.

– Jos tämä oli­si ta­pah­tu­nut jol­le­kin toi­sel­le, oli­sin ihan, et­tä apua. Mut­ta ei­hän tämä niin iso jut­tu ole. Vaik­ka tai­taa­han se ol­la.